#RANTAKUNNOSSA?

Kaunis Maria muisti mua rantakunnossa -haasteella, mutta täytyy tunnustaa, että meinasin kyllä ensiksi skipata koko jutun. Mutta haasteen perusidea on hyvä: vastustaa epärealistisia ulkonäköpaineita ja kannustaa itsensä hyväksymiseen, joten lähdin mukaan, vaikka oon jo 44-vuotias, enkä mikään himoliikkuja, en oo koskaan ollutkaan, vaan ennemminkin ns. hyötyliikkuja (vältän mahdollisuuksien mukaan hissiä, kuljen mieluummin portaita, kanniskelen kauppakasseja, vien mennessäni, tuon tullessani jne). Blogi ei myöskään ole paikka, jossa haluaisin esitellä bikinivartaloani, vaikka sellaisia kuvia on toki olemassa. Paino on jämähtänyt lasten syntymän jälkeen tiukasti samoihin lukemiin ja puntarissa käyn, jos muistan, sillä tärkeämpää kuin numerot, on se miltä itsestä tuntuu! 

- Tukka auki ja biitsille, sillä kerranhan täällä vaan eletään! Farkun nappi on siinä muuten aika hyvä mittari eli jos rupee liikaa puristaan, niin sitten on hyvä tehdä pientä korjausliikettä syömisten ja liikunnan suhteen.

Lapsena olin melkoinen laiheliini ja vanhempani kutsuivat mua hellittelynimellä hankisääski. Mulla oli pitkät jalat ja olin kova juoksemaan. Pärjäsin hyvin 100 metrin pikajuoksussa, pelasin pesäpalloa ja olin koulujen välisissä kisoissa mukana tyttöjen viestijoukkueessa. Sitten mulle yhtenä kesänä kasvoi tissit ja juokseminen rupesi tuntumaan epämukavalta. Myös koulukiusaaminen vaikutti siihen, että joukkuelajit eivät enää paljoa kiinnostaneet. Mutta tuohon aikaan lapset liikkuivat paljon: pyöräiltiin joka paikkaan, liikutiin paljon raittiissa ulkoilmassa, istuskeltiin kalliolla ja uitiin järvessä kaiket kesät, soudeltiin, käytiin kalassa. Talvella luisteltiin, hiihdettiin ja potkukelkkailtiin, ja käveltiin tietty koulumatkat. Ei ollut kännyköitä, joilla kysyä kätevästi pikaviestillä kavereilta, että missä meet, vaan oma peffa oli itse hinattava kylille.

Nuoruuden itsetunnolla tulin tehneeksi vähän mallin töitäkin. Olin mm. hiusmallina, muutamassa muotinäytöksessä ja lehtimainoksessa, ja pari kauneuskilpailutitteliäkin tuli 18-vuotiaana pokattua. Tuolloin 80-luvulla maailma oli kovin toisenlainen kuin nykyään - niin myös naisihanne. Luonnollisuus oli 'in' ja vasta Madonnan musiikkivideoiden ja sukkahousuhevibändien innoittamina vaatekaappiin eksyi pitsiä ja revittyjä farkunlahkeita. Toki ainahan mallimaailma on suosinut pitkiä ja hoikkia tyttöjä, mutta tuolloin 80-luvulla anorektisen laihoja kalpeita tyttöjä näkyi vähän. Mutta tukkaa kuvissa oli sitäkin enemmän, sillä kaikilla piti olla pöyhkeä permis. 

21-vuotiaana tulin ensimmäisen kerran äidiksi ja nyt meillä on neljä lasta (niin, ja yksi ihana lapsenlapsi). Kehonkuvani on aina ollut mielestäni melko hyvä, sillä kasvoin isopovisten rehevien naisten ympäröimänä, jotka pitivät paplareita ja olivat reippaita ja rusoposkisia. Raskausajat ovat itselläni olleet suht helppoja ja pitkät imetykset ovat auttaneet raskauskilojen karistamisessa. Toki kropasta näkee, että on saanut 4 lasta, mutta samalla näkee myös, että se on onnistunut tehtävässään eli synnyttänyt uuden ihmisen. Neljästi. Tietty raskausarvet ja löysä nahka joskus harmittaa, näin bikinikelien kynnyksellä varsinkin, sitä en kiellä, mutta ne raidat ovat osa minua ja kertovat eletystä elämästä. Omat lapset ovat sitä paitsi ihan parhaita, kun hyväksyvät äidin juuri sellaisena kuin hän on - pehmeänä sylinä, johon on mukava kiivetä. Ja mulla on aivan ihana aviomies, jolle mä olen aina Miss Farkku Suomi, vaikka yrittäisin väittää muuta ;)

Kolmen tyttölapsen ja yhden pojanviikarin äitinä yritän olla hyvä roolimalli niin naisena kuin äitinä. Kaikki tyttäremme ovat sangen erilaisia: yksi on liikunnallinen, toinen taiteellinen ja kolmas kontrollifriikki jo pienestä. Musavideoiden viestittämä naiskuva on tänä päivänä sangen pornahtava, jos sallitte ilmauksen, ja pieni mieli helposti miettii ristiriitaa näkemänsä ja tosielämän välillä. Meillä jutellaan asioista paljon ja yritetään olla avoimia. Murrosiän muutoksista, seurustelusta, ystävyyssuhteista, ulkonäköpaineista, sisäisestä kauneudesta, kuukautisista ja tunnemyrskyistäkin. Jokaisen ikätasolle sopivalla tavalla. Tuetaan ja kannustetaan. Itse leikin barbeilla vielä 12-vuotiaana, nykyään sen ikäiset tytöt nauravat koko ajatukselle. Se on toisaalta vähän sääli, sillä lapsuus on muutenkin niin kovin lyhyt. 

- Tärkeimpiä asioita, mitä olen äitinä ja naisena oppinut, on että itselle pitää olla armollinen. 

Meille naisille asetetaan hurjasti paineita, mutta kuka niitä oikeastaan asettaa? Me itsekö? Pitäisi olla siisti ja huoliteltu, aina hyvän näköinen, mukava, menestynyt, tehokas, suoriutua monesta asiasta yhtä aikaa. Lasten pitäisi olla kilttejä ja hyväkäytöksisiä, kodin siisti ja aviomieskin pitäisi pitää tyytyväisenä + jaksaa huolehtia itsestä ja omasta jaksamisesta, ystävistä, ikääntyvistä vanhemmista, ehtiä harrastaa ja huolehtia myös lasten harrastukset, pyykkivuoret, kaupassakäynnit, arkiruuat, toimia juhlajärjestäjänä, viihdyttäjänä, autonkuljettajana, lohduttajana, luottamustehtävissä ja olla tietenkin aktiivinen myös somessa. Ei siis ihme, jos illalla huomaa, että toinen silmä jäi kiireessä  kokonaan meikkaamatta ja häilyy unen ja valveillaolon rajamailla jo ennen kymppiuutisten tunnaria.

Olenks mää? No ainakin omasta mielestäni. Ei tartte olla täydellinen, sillä sama aurinko paistaa meille kaikille. On ihan turha luoda itselle hirvittäviä suorituspaineita. Rohkeasti vaan eväät koriin ja rantsuun lasten kanssa, jos yhtään siltä tuntuu. Kiloista ja kropasta viis. Äitiys ei tietenkään saa olla mikään tekosyy sille, ettei voisi pitää itsestään huolta, mutta eihän sinne rannalle oo tarkoitus mennä itseään esittelemään vaan nauttimaan kesäpäivästä lasten kanssa. Tokalla tai kolmannella kerralla uskaltautuu sitten ehkä jo viltiltä veteenkin! Ei unohdeta esimerkin voimaa, sillä sun ja mun kesä on jonkun toisen lapsuus.